HAUKKUVAARAN BLOGI

Tiedonkulun syvä ja synkkä kuilu

Olen pitkään miettinyt, kuinka onnekas tilanne meillä on Suomessa, kun maan huiput koiraurheilijat jakavat tietoa eteenpäin niin auliisti ja se tieto on kohtuullisen helposti tavoitettavissa ihan tavallisen koiraharrastajan kengissä tallaavalle.

Tieto valuu alaspäin, kun kouluttajat kouluttautuvat huippujen opissa ja opettavat tietoaan eteenpäin. Väistämättömästä rikkinäinen puhelin – efektistä huolimatta koiraharrastuksen osalta on helppoa saada hyvin laadukasta tietoa koiran kouluttamisesta ja hyvinvoinnista.

Se, missä mennään kuitenkin metsään on koiraharrastajien ja ei-koiraihmisten välinen tiedonkulku, tai oikeastaan sen puute.

Ei lähdetä nyt halkomaan hiuksia sen suhteen, kuka on koiraihminen ja kuka ei, vaan riittäköön että todetaan tässä maailmassa olevan hyvin paljon ihmisiä, jotka ovat hankkineet koiran eikä heillä ole tuon taivaallista käryä, minkälaisen eläimen kanssa he oikeastaan ovat tekemisissä. He eivät laiminlyö koiransa hoitoa, mutta eivät kuitenkaan täytä sen tarpeita siinä suhteessa kuin hartaasti toivoisin, että niitä täytettäisiin.

Heräsin taas huomaamaan oman lähipiirini muodostaman koiraharrastajakuplan, kun jokunen viikko sitten ajelin hallille juttelemaan Yle Jyväskylän toimittajan kanssa koirien ylipainosta. Noh, minulla on sana jos toinenkin sanottavanani koirien ylipainosta, mutta se jääköön tarinaksi toiselle päivälle. Pointti oli se, että puhuimme aivan eri kieltä toimittajan kanssa. Yksi minulle esitetty kysymys on sellainen, joka aivan varmasti saa suurimmassa osassa teistä lukijoista aikaiseksi hyvin samankaltaisen reaktion kuin mitä itse sain. Kysymys meni jotakuinkin näin: ”Eli eikö niin että kehu on koiralle parempi palkkio kuin ruoka”. Tarkalleen en muista miten vastaukseni meni, kun hieman häkeltyneenä rupesin selittämään että ei se nyt ihan näinkään mene, ja ruokapalkkiot ovat tärkeä työkalu esimerkiksi huonon käytöksen korjaamiseen.

Niin, puhuttiinkohan me edes samasta asiasta? Minun sanakirjassani sana ”palkkio” tarkoittaa aivan yksiselitteisesti jotakin koiralle mieluista, jonka avulla koiralle rakennetaan tai vahvistetaan toivottuja käytösmalleja tai muutoin ohjataan sen käytöstä oikeaan suuntaan. Niinkun tiedätteks, koulutetaan? Myöhemmin kun mietin tuota kummaa kysymystä uudelleen, totesin että ihan pelkästään sana palkkio voi olla sellainen, joka tarkoittaa ihan eri asiaa ei-koiraihmiselle. Ehkä kysymyksen oli tarkoitus vaan todeta, että jos haluat jotenkin ilahduttaa koiraasi muuten vaan, mieluummin rapsutat sitä korvan takaa ja sanot että se on hyvä koira, kuin että annat sille munkin. Se maailma, missä ihmisille on ihmeen ja kummastuksen aihe, että koiria palkitaan jotta niiden käytöstä saataisiin muokattua ja hallittua, on minulle jo niin tuntematon että minun on oikeasti vaikea samaistua enää siihen ihmisryhmään. Puhutaan jo tavallaan niin eri kieltä, ettei yhteisymmärrystä meinaa enää syntyä.
Olen jutellut muidenkin koiraharrastajien kanssa tästä ilmiöstä, ja aina vastaukset menevät samoja linjoja. ”Ei niiden kanssa jaksa ruveta edes juttelemaan koirista, ei siitä tule kuitenkaan mitään, rupee vaan ottaa päähän”. Ihan samalla tavalla itsekin piilouduin puhelimen taakse kun nuorena kesätöiden taukotuvalla ihmiset rupesivat juttelemaan koiristaan ja kuinka niille syötettiin maksalaatikkoa ja lenkkimakkaraa ainoana ravinnonlähteenään.

Puhutaan jo tavallaan niin eri kieltä, ettei yhteisymmärrystä meinaa enää syntyä.

Osaksi sitä suojaa itseään, kun aina ne tarinat eivät ole niin viattomia että koiraa nyt vaan ruokitaan ihan päin helvettiä. Joskus ne tarinat koiran pidosta ja käsittelystä menevät sille rajalle, että ei niitä ilman myötätunnon tuskaa pysty kuuntelemaan. Itseään suojaa myös siltä turhaumalta, jonka tuntee kun ei voi vaan ladata sitä omaa tietotaitoa usb-tikulle, lykätä keskustelukumppanin sieraimeen ja ladata sitä kokemuspankkia tämänkin ihmisen käyttöön. Ja kun se ihmisten koiranpitoon puuttuminen on niin, niin, niin vaikeaa silloin kun se ihminen ei koe tarvitsevansa apua koiransa kanssa. Tämä on se kuilu, jonka koiraharrastaja kaivaa itsensä ja ei-koiraihmisen välille.
Kun ei-koiraihminen juttelee koiraharrastajan kanssa, tuntuu heille meidän maailmamme aivan yhtä vieraalta. Niin että uimassa käytit koiraasi? Talvella? Koirauimalassa? Ja sitten se hierottiin koirahierojalla? Tässä kohtaa osa jo nauraa partaansa ja hohottelee vielä seuraavalla viikolla kavereillensa kuinka hulluja ne koiraihmiset oikein ovatkaan. Kuunnellessaan koiraharrastajan puhetta ei-ihminen kuulee suomen kieltä, jota periaatteessa pitäisi ymmärtää, mutta kontekstin puuttuessa se on täyttä hepreaa. Helpompaa kuin myöntää tietämättömyytensä on kaivaa kuilua toisestakin suunnasta, eli todeta vaan että kyllä ne on niin hulluja ne nakit taskussa keikkuen koirauimalaa kohti marssivat akat koirineen. Ja sittenpä alkaa kuilu olla valmis. Jossain vaiheessa se tiedonkulku vaan ottaa ja pysähtyy. Ainoa asia mikä enää yhdistää on ne koirat, joille kaikki toivovat hyvää. Kaikki ei vaan sitä osaa, pysty, tai tajua toteuttaa.
Sitä vaan että hatunnosto kaikille, jotka yrittävät tätä kuilua väsymättä kuroa umpeen ja yrittää löytää ne sanat, joilla se tieto ja ymmärrys saadaan vietyä sen ärtymyksen, ylpeyden, ylimielisyyden ja ymmärtämättömyyden täyttämän kuilun yli. Kumminkin puolin.

Elli Kinnunen

Kirjoittajalla on kokemusta useista eri lajeista, hän on Nose Work tuomari ja hän toimii menestyksellisesti myös ongelmakoirien koulutuksen parissa.

Blogista löydät vinkit niin koiraperheen arkeen kuin totisempaankin harrastamiseen.

Tilaa ilmoitus uusista kursseista

Julkaisemme uusia kursseja säännöllisen epäsäännöllisesti. Tilaamalla ilmoitukset saat sähköpostiisi ensimmäisten joukossa tiedon uusista, sinua kiinnostavista kurssista.

Haluan ilmoitukset uusista kursseista
Share This