HAUKKUVAARAN BLOGI

Mattopuukolla sieluun

 

Riimi in memoriam 2007-2018

Mun Riimi. Voi suru. Niin voimaton olo. Pakoon ei pääse. Viiltää, viiltää, sattuu, sattuu.

Missä kulkee itsekkyyden ja vastuullisen huolenpidon välinen raja? Miksi on niin helvetin vaikea kohdata totuutta? Miksei tätä asiaa vaan opi?

Aina kun kohtaan ihmisiä, surullisia ja itsekkäitä, jotka pitävät kiinni vanhoista ja kivuliaista koiristaan ummistaen silmänsä eläimen näkemiseltä ja ladellen selityksiään syvästä kiintymyksestä, huomaan tulevani vihaiseksi sen eläimen puolesta ja ihmettelen, miten ihminen sokeutuu tosiasioille pyrkien etsimään positiivisia tulkintoja säilyttääkseen kaiken ennallaan. Vaikka eläin ei enää pystyisi liikkumaan normaalisti, olisi silmin nähden vaisu ja elämänhaluton kipulääkityksestä huolimatta, silti ”se on niin iloinen ja heiluttaa häntää”. Vaikka koira olisi kankea, ärtyinen ja vaisu ja joku kehon osa erittäisi ties mitä terveeseen elämään kuulumatonta, niin silti koiran pitää ihmisen vuoksi olla olemassa. Miten irvokas loppu ihmisen uskollisimmalle ystävälle.

Olen monilla mielipiteillä varustettu ja varsin ylikriittiinen ihminen, joka opettelee asenteiden kohtuullista loiventamista ja suodattamista päivittäin. Missä on se selvänäköisyys, toimintakyky ja kriittisyys, kun tilanne sattuu omalle kohdalle?

Työkseni tuijottelen koirien liikkumista sekä agilityvalmentajana agilityradalla että hyppytekniikkakouluttajana. Kokemuksen ja silmän harjaantumisen kautta huomaan liikkeissä asioita, joita perusharrastaja ei ole tottunut rekisteröimään saati analysoimaan. Etiikka on yrittäjällä koko ajan mukana. Teen työtäni täydellä sydämellä, täysipäiväisesti sekä kutsumuksesta, ja jotta se olisi jatkossakin mahdollista, haluan pitää kiinni asiakkaistani ja palvella heitä.

Kuva: Iris Kieme

Millainen liike epäpuhtauksineen on sellaista, johon koen tarvetta puuttua ja samalla todennäköisesti sekä huolestutan ohjaajan että pahoitan hänen mielensä. Puuttuminen sinänsä ei välttämättä paranna koiran elämänlaatua millään tavalla, jos ohjaajalla ei ole halua tai mahdollisuutta hankkia terveystietoja tilanteesta tai eläimen kehonhuoltoon erikoistuneiden ammattilaisten apua. Havainto liikkeen epäpuhtaudesta ei sinänsä vielä merkitse mitään suuntaan tai toiseen, ja sille voi olla eri syitä väsymyksestä ja vammoista perinnöllisiin rakennevikoihin. Osa epäpuhtauden aiheuttajista voi mennä ohi levolla ja hoidolla tai ihan muuten vaan ajan kanssa. Osa voi olla vakavia, alkavia, eteneviä ja pysyviäkin. Tutkimatta ja seuraamatta ei voi tietää, mutta tämän päivän havainnon voin silti tehdä.
Oma koira on jokaiselle harrastajalle rakas. Siitä ei ole mukava kuulla mitään ikävää, vaikka kommentoija kauniisti koettaisi asian ilmaista ja ihmisten välinen luottamus olisi olemassa. Jos koirakon tavoitteet ovat viikottaisessa hupihetkessä agilityn parissa ilman sen kummempia pyrkimyksiä ja ohjaajalle sopii, että koira harrastelee säkäluokkaansa matalammilla rimoilla fysiikkansa mukaisesti treeniä soveltaen, tilanne on varsin hyvä valmentajankin näkökulmasta. Voimakkaasti tavoitteellisen ohjaajan kohdalla asetelma on toinen. Ohjaajan kokema närkästys asian esille ottamisesta voi johtaa siihen, että koirakko siirtyy muualle harrastamaan ja mielipaha jaetaan sitten laajasti harrastustuttavien suuntaan, kun upeaa koiraa on niin moitittu.

En pysty tähän, en ole valmis. En halua luopua, en vielä. Riimi, paikka, pysy tässä mun lähellä, älä mee.

Tuossahan tuo koira tänäänkin innoissaan syöksyi pallon perään ja juoksenteli metsässä kankeasti laukaten. Totta kyllä. Vietti nousee ja työmotivaatio löytyy. Ei riitä kriteeriksi. Perustele paremmin.

Kuva: Salme Mujunen

Riimi on nuorimmaisen tyttäreni kanssa saman ikäinen, hänen ajatuksissaan ikioma nimikkokoira, joka tutustui häneen jo vauvana. Surupäivän lähestyessä lapsi teki Riimille kakun maksalaatikosta ja raaoista täysjauhelihapihveistä. Lihakuviot sydänmuotilla huolellisesti painettuna, kakunpäällys kinkkuhippusilla koristettuna ja annos parhaalta lasiselta lautaselta tarjoiltuna. Lautasen oli Riimi joskus kilpailuissa voittanut. Tarjoilu kelpasi. Lapsen surua on vaikea katsoa, sanoittaa, lohduttaa, halata pienemmäksi.

Vain koira. Yksi meidän koirista. Kuitenkaan, ei yhtään ”vain”. Niin pitkään mukana elämässä ja niin paljon iloa tuonut. Ystäviä. Ymmärrystä. Uuden ammatin. Mun Riimi.

Tämä kaunis puikulapäinen trikki bordercollie olisi täyttänyt tulevana talvena 12 vuotta. Siltä on jo pariin kertaan mennyt takajalat alta joko lenkillä tai autoon ponnistaessa. Koiran hämmentyneen surkea ilme niissä tilanteissa pakotti miettimään väistämätöntä.

Nykyään se seisoo usein kotona sisällä jotenkin epäloogisessa paikassa keskellä kulkuväylää hankalan näköisessä asennossa ja äänettömästi ärisee muulle laumalle. Selkä tuntuu olevan aina jumissa, ja kipeitä kohtia löytyy ihan vaan silittelemällä hieromisesta puhumattakaan. Pentuaikana leikattu OCD, olkanivelten irtopalojen poisto, lienee monen nykyisen vaivan taustalla, jos ei ihan vaan ikäkin. Varhaiseläkkeelle agilitysta Riimi jäi jo ennen seitsemättä ikävuottaan, kun terveys tuntui vaativan. Agilityn suhteen lähtötilanne oli tiedossa, minkä ehdoilla harrastelut harrasteltiin huolella huoltaen ja tilannetta tarkkaillen.

Arjessa on keskimäärin kaikki hyvin, noin nopeasti ajatellen ainakin. Liikkeelle lähteminen pediltä on hidasta ja kankeaa, samoin välillä pihaportaista selviytyminen. Lenkit sujuvat vapaana mukavasti kuten ennenkin, mutta… Aiempaan viiden paimenen rauhallisen koheltavaan laumadynamiikkaan on ilmaantunut jännitteisyyttä etenkin nuoremman polven kiipijöitten suhteen. Pari veristä yhteydenottoa on koettu sekä lisäksi viikoittain pienempiä rähähdyksiä, joihin perheen nuorinkin lapsi osaa mennä salamana puuttumaan. Pahemmalta on vielä vältytty.

Mun Riimi. Ei näin. Mikä on se kriteeri? Joko on aika? Nytkö jo, näin pian?

Jo keväällä ilmeni jonkin verran pissanhajua sisätiloissa. Totesin, että meillä on merkkailuongelma, vaikka narttulaumasta on kyse.  Tuntui, että asialla olivat pikkukoirat, lähinnä mukavuudenhaluinen ja närästyksestä ajoittain kärsivä vanhempi sheltti, jota muut ehkä peesasivat, kun muutama paikka oli saatu hajustettua. Satunnaisesti olen löytyneen lätäkön jäljiltä saattanut epäillä nuorta beeceetä samasta synnistä. Yleensä pissat on kätevästi imeytetty mattoon ja petiin, joten nesteen määrä saati tekijä ei ole ollut selvitettävissä.

No, tällä viikolla vaihdoin kaikki koirien patjat uusiin. Patjojen päällykset oli pesty useampaan kertaan. Nurkat kuurasin huolella biologisella hajunpoistajalla ja kloritella.

Iltaulkoilu tehtiin vielä puolenyön jälkeen ja aamulla kahdeksalta olisi ollut seuraava mahdollisuus, mutta se olikin liian myöhään. Koko olohuoneen koirapatja ja nurkka lainehti, koska uusi nestettä läpäisemätön sisäpatja ei pissaa imenyt laisinkaan. Tilanne Riimin suhteen oli harvinaisen selvä eikä meriselityksiä pysty keksimään, kun muu lauma yöpyi eri huoneissa sekä portin takana. Samalla flashina avautui päässä valtava määrä Riimin kuntoon liittyviä hälyytysmerkkejä, jotka olen onnistunut sulkemaan tietoisuudesta viimeisen puolen vuoden ajan. Ajatus lamasi hengityksen ja taklasi mielen rajusti laitaa vasten. Totuus. Nytkö jo?

 

Tätä vaan en osaa. En tälläkään kertaa. Haluun väistää, paeta, antaa olla, keksiä viivytyksiä, selittää parhain päin. Tosiasioiden välttely ja kieltäminen sekä muut huonommat selviytymistrategiat. Mun Riimi. Ei vielä. Tee päätös, tee se päätös.

Kuva: Iris Kieme

Riimi tuli taloon, kun kasvattelin kolmatta raskausmahaa. Se pieni rimpula pentunen auttoi jaksamaan koko tympeän raskauden, kun yökkäilin joka hajulle. Sen ihanan pentuenergian voimin hipsuttelin tipuaskelin pitkin metsiä omaa tahtiani pennun kanssa, kun liitoskipujen aiheuttaman liikuntakyvyn menetyksen vuoksi jouduin pois töistä puoli vuotta ennen äitiyslomaa. ”Ei raskaus ole sairaus. Olet vaan kuule ihan rauhassa kokonaan liikkumatta ja särkylääkettäkin voit varovasti syödä. Ei niistä pitäisi olla vauvalle haittaa. Jos ei muita työtehtäviä ole osoittaa, niin tilannehan on sitten tällainen”, sanoi lääkäri, eikä tajunnut yhtään mitään. Mitenkä voi liikkumiseen tottunut ihminen olla liikkumatta? Yöllä kääntyminenkin herätti kivulla. No, en uskaltanut syödä särkylääkkeitä. Koetin unohtaa työyhteisön halveksunnan, kun taas rintamakarkurina ”lomailin”. Työnantaja maksoi täyttä palkkaa kuten aiemmissakin raskauksissa, ja teatterin rooleihin jouduttiin etsmäään paikkaajat.  Musertava häpeä. Eipä tippunut pomolta raskausonnitteluja, eikä kovin monelta työkaveriltakaan. Pentuterapia auttoi, kun pää oli hajota liikkumattomuuteen, toimettomuuteen, pyörtyilyyn ja oksenteluun, kuten kaikissa raskauksissani. Se siitä kukoistuksesta ja onnesta.

Riimi oli aina täysillä mukana kaikessa. Syttyi hetkessä, rauhottui hetkessä. Kotona täysin näkymätön, mutta aina innolla lähdössä toimintaan. Yksikään jalkapallo ei voi kehuskella tavanneensa Riimin, koska ne eivät kohtaamisesta selvinneet. Mikä koira! Nopea, iloinen, hyvähermoinen, hoksaavainen. Se pakotti opettelemaan lajin uudestaan alusta asti. Tajusin, etten osaa juurikaan mitään, vaikka olin pidempään kilpaillut ja menestynytkin SM-tason huipun tuntumassa medikoiralla. Ja nyt. Maksiagility. Mitä ihmettä?! Pelkkää vääntäminstä, kääntämistä, askelmerkkejä ja ennakointia. Kaverina tuulennopea koira, joka ei paikannut yhtäkään virhettäni toisin kuin osaava medikoirani. Valtava turhauma, useampi raivoitku omasta osaamattomuudesta. Siinäpä opeteltiin ja yhdessä mentiin yli ja eteenpäin. Pitkälle. Aina uuteen ammattiin asti, täyspäiväiseksi agilityvalmentajaksi. Mun Riimi. Riimi Rinsessani.

Voihan tämä akuutti pissapulma olla ihan vaan joku tulehdusperäinen, pikainen, ohimenevä. Labrat ja sulfaa tai muuta lääkettä, sama sitten uudestaan, jos jatkuu. Kipeisiin niveliin ja lihaksiin kipulääkettä taas kuurina tai pistoksina, tai jopa päivittäin niin kauan, kun sisäelimet kestävät. Röntgenillä tietoa tilanteesta ja lisää laskuja ja vakuutus tapissa saman tien tai aikoja sitten. Ontumisen tarkkailua, fyssaria, hierontaa, eristämistä laumasta, tilanteiden ennakointia, väistämissääntöjä, koiraportteja, valvontaa. Sitä ja tätä loputtomasti, varpaillaan oloa, pelkoa konflikteista, tarkkoja toimintaohjeita lapsille ja lasten kavereille, ettei käy vahinkoa. Myös kirjallisesti, jos vieraampi hoitaja on talossa jonkun viikonlopun.

Vaan mitkä ne lopetuspäätöstä määrittävät kriteerit itse kullakin oikein ovat?

Helppo sanoa, että koiran arvoinen elämä on kriteeri, ja että siinä menee se raja. Että mun koiralle ei laiteta pyöriä alle Ameriikan tapaan tai rakenneta pihaan invaluiskaa koiraa varten. No tämähän on selvä. Meidän perheessä kriteeri ei myöskään ole, että koira ei sovikaan kisakaveriksi itselleni rakkaaseen ja ainoaan lajiin. Tuohon väliin jää valtava määrä kysymyksiä. Entä jos niin tai olisiko näin, kenties ja mahdollisesti.

 

Kuva: Iris Kieme

Onhan tätä päätöksien vaikeutta tullut harjoiteltua, viime vuosina liiaksikin, koska oli Proosa, ja sitten oli Britti. Mun rakkaat paimenet. Molemmat. Siltikin tuntuu etten osaa. Ollenkaan.

Tein lopetuspäätöksen nuoren bordercollieni Britin suhteen kaksi vuotta sitten. Tunsin silloin ja sen jälkeen itseni kusipääksi murhaajaksi ja häpesin niin, että oksetti. Myöhemmin ajatellen se oli oikea ratkaisu. Kun nuoren, täysin terveen koiran lonkka irtoaa paikoiltaan repeytyen todella pahasti arkisen rauhallisissa olosuhteissa koiran viipyessä hetken kesämökin kuistin alla, se todellakin riuhtaisee ajatukset pois lomailusta. Kolmen päivää reissaamista lääkäriltä toiselle, kaupungista ja tutkimuksesta toiseen nollasi myös perheen lomabudjetin. Lopputulemana se, että voidaan toki hoitaa koiraa; poistetaan vaan osa luusta, nivelistä, ties mistä, ja ennuste rauhalliseen kotikoiraelämään on sitten ehkä hyvä tai kohtalainen. Ehkä. Mutta kun kysessä on aktiivinen ja nuori työkoira, sellainen elämä ei näyttäydy elämisen arvoisena saati mahdollisena. Edessä olisi ollut eristys laumasta, tuskallinen toipuminen, pitkäkestoinen kallis kuntoutus ja mitä todennäköisimmin kodinvaihto, että sopiva elinympäristö olisi saatu luotua. Vaan mistäpä löytäisi osaavan, rakastavan ja luotettavan perheen, joka sitoutuisi nuoren rikkinäisen koiran hoitoon vuosikymmeneksi kuluineen kaikkineen?

Päättämättömyyden ahdistuksessa etsin tietoa vastaavista leikkausoperaatioista. Soittelin hädissäni läpi tutut ja puolitut kasvattajat, eläinlääkärit sekä pitkän linjan harrastajat oljenkorsia etsien. Vaikka löytyneet kokemukset olivat selkeästi ymmärrettävissä vain yhdellä tavalla, sokeus tilanteelle oli vahvasti läsnä. Onneksi tuon sijoituskoiran omistaja ja kasvattaja oli tukemassa päätöstäni. Arvostan valtavasti sitä vastuullisuutta ja rohkeutta kohdata tosiasiat vaikeassa tilanteessa järkevästi ja syyllistämättä. Ja niin luovuin lyhytkestoisesta, mutta sitäkin läheisemmästä ystävästäni Britistä, jonka moni tunsi myös nimellä Prim.

Brittiä aiemmin elämässäni olleen bordercollie Proosan suhteen olisi pitänyt tehdä sama karu päätös. Sen ymmärsin myöhemmin, mutta teinikoiran hoitoa aloittaessa en tiennyt, ettei se parane. En tietenkään tiennyt. Niin paljon ja pitkästi kipua koiran elämässä ei todellakaan ole asia, jonka halusin lemmikilleni antaa. Ilman diagnoosia, monenlaisella tutkimuksella ja hoidolla tilanne venyi ja kesti toista vuotta. Kuntoutusta, röntgeneitä, hierontaa, jumppaa, fyssaria, lääkekuureja. Magneettikuvauksen tehnyt huippulääkäri totesi iloisesti, ettei ole terveempää rakennetta nähnyt ja totesi samalla, että kylläpä se liikkuukin epäpuhtaasti, selkeästi ontuen, mutta antaa silti väännellä itseään kipua ilmentämättä. Luonnekin muuttui lempeällä koiralla aggressiiviseksi. Koira oli särkylääkkeistä pöhnässä ja silti kipeä. Tila ei muuttunut kuukausien kuluessa, ja vakuutusyhtiön mukaan koira oli ”täysin terve”, koska diagnoosia ei ollut.

Kun lopulta saatiin diagnoosi, oli asetelma tyly: lauman kanssa eläminen ei Proosalta onnistuisi. Vaan Proosapa oli lottovoittajien sukua. Se löysi ihanan kodin, jossa se saa olla ainoana koirana. Kukaan ei riehu sen kanssa niin, että kipu valtaisi elämän. Sillä on oma iso piha, ja se saa jolkottaa kaikki lenkkinsä vapaana, jolloin kroppa ei jumita. Sillä on ympärillään touhua ja tapahtumia ja rapsutuksia aina tarjolla. Se nauttii lasten halauksista ja huomiosta. Sillä on säännöllinen uimahallivuoro, ja siitä pidetään hyvää huolta terveydentila tiedostaen. Täydellinen koti Proosalle, parempaa en olisi voinut toivoa. Silti se tulee uniini kauniin ruskeine kuonoineen, ja herään itkuun. En ole pystynyt sen uudessa kodissa vierailemaan, kun en kestä itseäni. Että annoin sen pois, luovutin omani, koiran, jonka olin elämääni valinnut. Suru ja suru. Miten naurettavaa ihmisen pienuutta ja niin äärimmäisen itsekästä.

Eläin elää nykyhetkessä. Se ei murehdi menneitä epäonnistumisiaan, kadu tekemisiään, suunnittele tulevaa kisakalenteria saati harmittele kotinsa vaihtumista katkeroituneena. Eläimelle on mahdotonta tehdä ymmärrettäväksi, että odottelepas rauhallisesti tämä useamman kuukauden toipumisaika leikkauksen jälkeen ja meet ihan vaan hissuksiin hihnalenkeillä. Ensi vuonna sitten kuntoutellaan huolella, ja pystyt ehkä liikkuman ilman kipuja. Jos hyvin käy, niin päästään harrastelemaankin. Ei, se kaikki hoitamisen suunnittelu ja vastuu on omistajan harteilla. Monesti sen vastuun joutuu kantamaan tietoisena käyttetävissä olevien faktojen puutteellisuudesta. Eläin ei kerro, vaikka miten koetat kysyä. Musertava epävarmuus, ja silti pitää yrittää hoitaa. Se saa arvostamaan suuresti eläinlääkärin työn vaativuutta.

Kun on aikansa hankkinut tietoa sekä harrastus- ja ammattiosaamista koirien parissa, moni asia eläimessä näyttäytyy toisenlaisena. Näkeminen ja ymmärtäminen tuovat mukanaan vastuun ja ahdistuksen. Ulkopuoliselle koiraharrastajalle ratkaisut näyttäytynevät osin kohtuuttomana varovaisuutena, pilkunviilauksena, asioiden liiotteluna, vainoharhaisuutena ja turhana nillittämisenä. Minkäpä teen, kun en halua kilpailla tai treenata epäpuhtaasti liikkuvalla koiralla ja käytän aikaa, vaivaa ja rahaa tilanteen selvittämiseen. Aina ei syykään selviä, ja silloin tilanne jää niille sijoilleen. Siksipä talossa voi olla montakin koiraa, muttei sillä erää yhtäkään kisa-aktiivista. Joku muu toimisi samassa tilanteessa toisin, oman tietämyksensä rajoissa parhaansa mukaan tietenkin.

Vastuullinen treenaaminen ja vaikeitten ratkaisujen tekeminen on hinta osaamisesta ja tietämisestä. Silti luulen, että lopullisen luopumisen kipeyttä ei mikään tieto helpota. Se viiltää, joka kerta kuin mattopuukko, eikä siihen sielu totu. Ei, vaikka harjoittelisi koko ikänsä.  

Riimi rakas. Mun Riimi. Mee rauhassa. Oon tässä.

Julia Kärnä

Kirjoittaja toimii Haukkuvaarassa agilityvalmentajana ja hyppytekniikka­kouluttajana sekä suorittaa eläinten­kouluttajan ja NLP-trainerin opintoja.

Blogista löydät vinkit niin koiraperheen arkeen kuin totisempaankin harrastamiseen.

Tilaa ilmoitus uusista kursseista

Julkaisemme uusia kursseja säännöllisen epäsäännöllisesti. Tilaamalla ilmoitukset saat sähköpostiisi ensimmäisten joukossa tiedon uusista, sinua kiinnostavista kurssista.

Haluan ilmoitukset uusista kursseista
Share This